Pirunpaskaa ja pippurimälliä

Tahdoin nuorena tyttönä ravintolakouluun ja pääsinkin. Mummo ei siitä ilahtunut. Hän olisi tahtonut minusta pankki- tai postineidin. Tai jos ei noihin virkoihin, niin sitten Valtion rautateille sihteeriksi. Hänen mukaansa ravintola-alalla toimi vain juoppoja ja kevytkenkäisiä. Kokemuksensa hän perusti käymällä muutaman harvan kerran Nurmeksen Revon baarissa. Sieltä vissiin haettiin ukkia kotiin.

No, minkäs mummo mahtoi. Lopulta hän jotenkin hyväksyikin uravalintani. Mutta ainoa positiivinen kommentti, jonka asian suhteen kuulin oli: "pannaankos siellä ravintolakoulussa pirunpaskaa ruokiin?" Se ihmetytti, mutta ajattelin, että mummo varmaan tarkoitti mustapippuria. Ne kun ovat sellaisia pieniä tummia papanoita, joita voiksi muuksikin luulla.

Nyt noin reilun neljänkymmenen vuoden jälkeen kommentti jostain syystä palautui mieleeni ja rupesin ihan ihmettelemään, että mitäs se pirunpaska voisi olla. Mummolle kun näytti olleen tuttua.

Meillä Suomessahan ei perinteisesti ole mausteita käytetty. Ykkönen oli pitkään suola, ja sen jälkeen ruskistettu sipuli ja maustepippuri. Ruskeita pompuloita kellui lähes jokaisessa keitossa, eivätkä lihapullat tai läskisoosi maistuneet ilman sitä sipulia. Oli toki muutakin käytössä, kuten kanelia, kardemummaa, neilikkaa, pomeranssinkuorta ja kuivattua inkivääriä. Niillä maustettiin leivonnaisia, eikä pääruokia. Kaukaisten maiden ryydit kuuluivat jouluun ja muihin juhliin ja olivat vehnäjauhon parhaita kumppaneita. Syntyi pipareita, kuivakakkuja ja korvapuusteja. Humaloita oli ihan lain mukaan melkein joka talossa, mutta ne kuuluivat kaljaan ja sahtiin.

Eikä se nyt mikään ihme ole, jos ei mausteita käytetty, kun ei niitä juuri Suomen luonnossa kasva. Ei ollut mitään halpaa hupia käydä siirtomaatavarakaupassa ostoksilla, kun kaikki oli "rahan takana". Piti tyytyä vähään tai omaan. Kertovat, että pohjoisen ihmiset poimivat angelikaa eli väinönputkea ja rannikon ihmiset kenties mäkimeiramia ja ruohosipulia. Kuminaakin on ollut luonnonvaraisena, mutta eipä silläkään ole ollut suurta menestystä perinteisessä, suomalaisessa keittiössä.

Chiliä – joka nyt on valtavan muodikasta – on sen sijaan kasvatettu jo ainakin 1800-luvulla, kenties aiemminkin. Se kulki nimellä turkinpippuri, spanjalainen tai espanjalainen pippuri. Se saattoi kasvaa monen ihan "viheliäsenkin" mökinkin ikkunalla palsamin seurana. Palsamista ei juuri ole tietoja, mutta turkinpippurista sitäkin enemmän. Se oli aivan oivallinen lääkekasvi, kun sitä sekoitti viinaan. Pippuriviinalla saattoi hölvätä kipeitä paikkoja ja torjua jopa koleraa. Sitähän esiintyi Naantalissa vuonna 1848. Rohtoja koleraankin oli vaikka minkämoisia, mutta jos hieroi potilasta turkinpippurilla ja kamferilla, oli vähän toivoa. Saattoi sitä nauttia pahan taudin iskiessä sisäisestikin. Huippu turkinpippurin käytöstä löytyy Iisalmen Haapajärveltä. Siellä eräs renkipoika, "luonnoton tupakin käyttäjä" oli liottanut punaisia palkoja viinassa ja kahvinporoissa, ja tehnyt sitten "tortun", jonka asetteli ikenien ja hampaiden väliin. Tuhtia tavaraa, sen voi arvata. Mikä habanero!

Turkinpippurin käyttö ruoanvalmistuksessa alkoi yleistyä vasta 1900-luvun alkupuolella, mutta sittenkin sen käyttö rajoittui lähinnä vain kurkkujen säilöntäliemeen. Tosin reseptikokoelmistani löytyy myös tulinen herkku, sekin säilyke:

"Kyllä se silti väkevästi polttaa tottumattoman kurkkua ja antaa ihanan janon", todettiin Kotiliesi-lehdessä.

Entä se pirunpaska? Sitä ei ravintolakoulu Perhon mausterepertuaarista löytynyt. Eikä sitä löydy minunkaan keittiöstäni.

Oliko mummo sitä maistellut? Enpä tiedä. Mutta mistä pirunpaskassa on kysymys? Kerrotaan, että muinoin tippuivat ukkoselta jyristimet ja piruhan ne löysi. Ja tietenkin uteliaisuuttaan kokeili ja paukutteli. Siitä keksi ukkonen, missä jyristimet luurasivat ja lähti omiaan perimään. Siitäkös piru pelästyi niin, että laski housuun. Ja pötkiessään pakoon pudotti ne housunsakin ja sieltähän sitä ainetta sitten sai. No tosissaan, ei se aine ole pirulta peräisin, vaan kyseessä on hajupihka l. haisupihka, kaukaisten maiden ihmeellinen tuote. Sitä saadaan pirunkeltaputken (Ferula assafoetida) juuresta tihkuvasta nesteestä, joka sitten kuivatetaan ja jauhetaan. Kerrotaan, että jo muinaiset roomalaiset käyttivät sitä. (Mitäpä he eivät olisi tehneet???) Suomessa sen käyttö rajoittui pääasiassa lääkinnälliselle puolelle. Siksipä 1800-luvulla tätä ihmepulveria saattoi ostaa apteekista. Sitä kaupustelivat myös mailla liikkuvat laukkuryssät. He kuulemma olivat ne pirun housut löytäneet ja varasto oli ehtymätön.

Vaikka pirunpaska ei välttämättä päätynyt ruokiin, oli se kuitenkin kummallista ainetta. Kun sitä nautti ja lähti hautuumaalle yöaikaan, saattoi nähdä manalaisia eli henkiä. Hui! Pirunpaska kuului myös kansanparantajien arsenaaliin. Kerrotaan, että tietäjäukko Pason Tapani käytti sen ohella ainakin näsnänmarjoja, tupakkia, tuulenpesiä, muurahaisenmättäitä ja hanhenpajua. Jos tahtoi "käärmeen ulos" ihmisestä, oli sekoitettava "tervaa, viinaa, pirunpihkaa, karhunsappea, käärmeenmyrkkyä ja kylän väkevimmän miehen hikeä". Niin teki Tapionmäen mummo-vainaa. Kansan keskuudessa arvostettiin myös erilaisia viina-yrttisekoituksia, kuten Uudenkaupungin muorin sydämenkryydiä, Järnes-testamenttia ja Matakaskaria. Ainakin Matakaskarissa eli Madakaskarin tipoissa oli viinaa lisänä pirunpaskaa, kenties muissakin sekoituksissa. Pirunpaska viinassa auttoi hammaskipuun, hengenahdistukseen, suonenvetoon, vatsavaivoihin ja vaikka mihin. Saattoi sillä lääkitä myös eläimiä ja torjua tuholaisiakin. Aikamoinen rohto!

Mutta hei; kyllä pirunpaskalla voi maustaa ruokaa. Mummo oli oikeassa.

"Meidän länsimaalaisten nenään on pirunpihkan haju kaikkea muuta kuin ruokahalua herättävä, mutta toisin on laita itämailla. Siellä se kuuluu ehdottomasti maustimena lampaanpaistiin. Ja esimerkkinä siitä, kuinka makuaistikin saattaa olla tavoista riippuva mainittakoon, että vielä 150 vuotta sitten (1700-luvun loppupuolella) kuului hyvään tapaan Ranskassakin voidella soppalautasensa pirunpihkalla ennen ateriaa", kirjoitettiin Suomen terveydenhoito-lehdessä vuonna 1920.

Tiedän sen, että ainakin Intian jaimalaiset ja brahmaanit, jotka eivät erinäisistä syistä saa käyttää maustamiseen sipulia eikä valkosipulia, suosivat pirunpaskaa. Sanotaan, että kuumennettaessa sen haju haihtuu ja maku on valkosipulinen. Sopii siis niillekin, jotka saavat sipulista vatsavaivaa.

Nettikaupoissa pirunpaskasekoitus liikkuu nimillä asafoetida tai hing. Uskaltaisinko kokeilla tätä "sietämättömän pahalle haisevaa ja vaikeasti alasmenevää maustinta" ja laajentaa vähän omaa, ja hieman paikoilleen juuttunutta makumaailmaa?

Kuvat: Hugo Simberg, Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo, Keski-Suomen museo, Turun kaupunginmuseo, Dumbarton Oaks, Kotiliesi, Hugo Simberg, Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo, Työväen arkisto; Emil Uuksulainen, Turun kaupnginmuseo 

Arvi K. Poikuusajoilta 1898. – Lukutupa 1.1.1898.

Jouko 1.1.1914

Kotimaan uutisia. "Miehuutta lienee sekin". – Kylväjä 23.7.11903.

Kotiseudultamme. Hajupihkan synty. – Kotiseutu 1.1.1937.

Pason Tapani – Kodin kuvasto 20.6.1915.

Räty, Ella 2012. Viljelykasvien nimistö. Helsinki: Puutarhaliiton julkaisuja nro 363.

Turkinpippuri Kotiliesi 1.5.1935.

Warelius, Antero 1853. Kertomus Tyrvään pitäjästä.

Vieläkin muutamista lääkekasveista. – Suomen terveydenhoito-lehti 1.2.1920.