Olympiaurheilijan ruoka ja juoma

Kohta kisaillaan talviolympialaisissa ja vakavasti mietin - edelliset kisat mielessäni- pitäisikö suomalaisten olympiaurheilijoiden ravintopuolta katsastaa vähän tarkemmin. Löytyykö suomalaisen ruokakulttuurin parista joku ylivertainen tuote? Voisiko esimerkiksi kalakukossa piillä joku salainen, voiton takaava ainesosa, sillä kelpasihan se työläisten olympialaisten evääksi jo 1920-luvulla: 

"Frankfurtissa majapaikassa olivat ruokailutunnit hauskimpia. Syötiin nimittäin omista pusseista, sillä kukaan ei ollut luottanut täydelleen saksalaisten ruokaan. 'Kyllä tiällä näkkyy hyvin elävän, kun voan kalakukkoo piisois', tuumiskeli Kekäläisen Hanna." Hänellä niitä oli matkalaukussaan kaksin kappalein!

Meille suomalaisille ei talvikisojen järjestelykunniaa ole suotu, mutta saatiin kuitenkin pitää kesäolympialaiset Helsingissä vuonna 1952. Se olikin ruoallisesti jännittävää aikaa. Säännöstelystä oli vasta päästy ja hyvin vähän tuntui olevan kotimaisia taikka muuten sopivia ruoka-aineita kansainvälisten urheilijoiden ruokalistoille. Eikä tahtonut oikein tietotaitokaan riittää, kun mietittiin sitä, mitä se vieras oikein syö ja juo. 

Urheilijain muonitus koettiinkin yhdeksi vaikeimmin ratkaistavista kysymyksistä. Urheilijan ruokavalio ei nimittäin tuolloin ollut mitään protskuja, hiilareita, herajauheita ja rasvoja, vaan pikemminkin kulttuurisesti muovautuneita ruokatapoja, -lajeja ja -aineita.

Helsingin olympialaisten muonitusongelmaan päätettiin ensin ottaa mallia Oslon VI talviolympialaisista, jotka oli järjestetty samaisena vuonna. Oslossa päädyttiin ratkaisuun, jossa ruoka valmistettiin kaupungin ruokatehtaissa ja suurravintoloiden keittiöissä, mistä se sitten armeijan säiliöillä kuljetettiin kisakyliin ja kilpailupaikoille. Jakelupisteiden emännille riitti se, että ruoka vain lämmitettiin paikan päällä. Tämä ei tietenkään ollut kaikkien mieleen, arvaahan sen. Ranskan joukkueen kokki oli vahvasti sitä mieltä, että "kontainerit" – eli ruoan kuljetussäiliöt – antoivat ruualle ikävän sivumaun (Se kuuluisa "tehtaan maku" valmisruoissa???). 

Tarjoilutapakin herätti kummastusta, sillä se haluttiin hoitaa uudenaikaisesti itsepalveluperiaatteella. Italialaiset ja ranskalaiset loukkaantuivat syvästi ja toivat mukanaan oman henkilökuntansa, joka tarjoili ruoan pöytiin. Ja vaikka norjalaisten laatima yhteinen ruokalista noudatteli "urheilijadieettiä" – ja ehken tässä mielessä oli jokaiselle urheilijalle sopiva – päätettiin Helsingissä ottaa paremmin huomioon eri kansallisuuksien oma ruokakulttuuri. Järjestelytoimikunta piti tärkeänä sitä, että kisoista jäisi ulkomaalaisille sananmukaisesti "hyvä maku suuhun", eikä sitten tarvitsisi kisojen jälkeen kantaa kansallista häpeää. Niinpä lähestyttiin kaikkia kisamaita kirjeitse kysellen yhtä sun toista, mitä tulee ruokaan ja sen valmistamiseen. Ja kyllähän sekin kiinnosti, tuleeko joukkueen mukana oma kokki. Monelle tuli, kuten brasilialainen Antonio Rego.

Koska Oslon kisoista ei saatu hyvää mallia, käytettiin apuna myös Berliinin (1936) ja Lontoon (1948) kesäkisojen kokemuksia. Kävi kuitenkin ilmi, että Lontoon kisojen muonitus ei kaikilta osin tyydyttänyt kansainvälisiä kisailijoita siitäkään huolimatta, että yli puolet joukkueista toi mukanaan omia ruokatavaroitaan. Amerikkalaiset pysyttelivät ruoallisella mukavuusalueella tuomalla mukanaan 15 000 suklaalevyä, 5 000 pihviä ja 250 000 kananmunaa. Kiinalaisilla oli pakaaseissaan bambunversoja öljyssä, säilöttyjä kananmunia ja kuivattuja katkarapuja, unkarilaisilla paprikaa ja 20 000 sitruunaa. Lontoon olympialaiset olivatkin ruoallisesti eräänlainen suuri, kansainvälinen eväsretki.

Helsinkiin haluttiin kuitenkin muuta ja päätettiin, että eri maista tulevat urheilijat ryhmiteltäisiin ruokakulttuurien pääpiirteiden mukaan viiteen erilaiseen ruokatarjontaan. Ideoita kansallisista erityspiirteistä etsittiin erityisesti Berliinin olympialaisten kisaravintoloissa tehdyistä huomiosta. Tarkkailija – kuka hän lienee ollutkin – oli tehnyt seikkaperäisiä havaintoja ja luonnehtinut myös meidän kaikkien Itämeren rannalla asuvien kansojen ruokatapoja Neuvostoliittoa ja Liettuaa lukuun ottamatta. Liettua ei osallistunut olympiakisoihin 1930-luvulla ja Neuvostoliitto puolestaan oli osanottajana ensimmäistä kertaa vasta Helsingin olympialaisissa.

Entä millaisia eroja tai yhtäläisyyksiä voitiin havaita näiden maiden urheilijoiden ruokamieltymyksissä? Tanskalaisten ruokalistaa luonnehdittiin tavanomaiseksi ja usein heille tarjoiltiin leikkelelautanen "asetilta" aterian yhteydessä. Voita, kananmunia, maitoa, vihanneksia ja perunoita tanskalaiset urheilijat kuluttivat kohtuullisesti. Hedelmiä syötiin paljon, varsinkin luumuja ja kirsikoita. Leipää luonnehdittiin "mustaksi".

Saksalaisten erikoisuus oli "tatarilaiseen" tapaan valmistettu paisti; raakaa, raastettua naudanlihaa söivät erityisesti raskaitten lajien urheilijat. Heille maistui myös jauhettu maksa ilman kypsennystä. Yöks! Munia syötiin siinä määrin paljon – usein jopa neljä ateriaa kohti – että se herätti tarkkailijankin huomion. Myös hedelmiä haluttiin yli normaalimäärän, "riisiä ei juuri ollenkaan, paljon tomaatteja ja salaatteja", samoin paljon voita. Saksalaiset erottautuivat myös juomapuolen suhteen: muista poiketen urheilijat halusivat nauttia sveitsiläisten kehittämää Ovomaltine-juomaa. Sitä, ja muitakin urheilujuomia, kuten Dextropuria ja Dextroenerge-juomaa oli jo Lontoossakin usean maan toivelistalla. Suomalaiset tahtoivat kuitenkin vain maitoa ja kirnupiimää! Pitäisikö sitä pakata jokaisen urheilijan laukkuun edes muutama litra?

Puolalaisille maistuivat kaalit, erilaiset jauhoruoat, kinkut ja makkarat. Myös kaikenlainen makea, kuten hyytelöt, hunajat ja marmeladit olivat heille mieleen. Lisäksi "paljon mustaa leipää". Sitä söivät myös virolaiset, jotka suosivat suuria liha-annoksia. Juomana oli piimä ja jälkiruokana kahvi. Piimäkansaa olivat myös latvialaiset. Heille piti olla pannulla paistettua lihaa ja  lisäkkeeksi suolaperunoita. Latvialaiset olivat siinä määrin kiintyneitä omiin lihatuotteisiinsa, että toivat makkaratkin mukanaan. Myös voi ja leipä, jota luonnehdittiin "harmaaksi", oli tuotu omasta maasta.

Suomalaiset, ruotsalaiset ja norjalaiset oli niputettu mieltymysten mukaan yhteen sakkiin, vaikka erojakin oli. Norjalaisille hedelmät maistuivat ja näkkäri oli suosittua. Siitä tykkäsivät ruotsalaisetkin: soutajat nauttivat päivittäin 150 g näkkileipää ja päälle 250 g voita. Ruotsalaispainijat söivät paljon kananmunia ja kalaa, mutta eivät syöneet lihaa ollenkaan. Painijat voittivatkin sitten kolme kultaa, kaksi hopeaa ja yhden pronssin! Hupsista!

Tässä pieni zoomaus suomalaisurheilijan ruokapöytään: "paljon kylmiä leikkeleitä paisteista ja makkaroista, sen lisäksi mustaa leipää, valkoista leipää, maitoa ja paljon voita. Päivittäin marjasoppia, pääasiassa mustikoista, kaurahiutaleita maitoon keitettyinä, jota nautittiin ennen harjoituksia, kaikenlaisia juustoja. Hyvin käristettyä silavaa ja kinkkuja (joita olivat tuoneet mukanaan). Enimmäkseen iltaisin lämpimiä ruokia, sen lisäksi maustettuja vihanneksia ja perunoita. Kirnupiimä oli erittäin suosittua. Harjoitusten ollessa korkeimmillaan rajoitettiin hedelmien nauttimista", huomioi tarkkailija.

Tämän pienen kisaruokakatsauksen mukaan on selviö, että kyllä se oma ruokakulttuuri tuo merkittävän lisän huippu-urheilijalle (tai ainakin toi ennen protskuja ja hiilareita) jos ei muuten, niin ainakin siinä mielessä, että se luo kotoisuutta ja lohduttaa. Ehkä myös ilostuttaa. Toinen merkillepantava seikka on se, että me Itämeren ympärillä elävät olemme aikalailla luottaneet mustan leivän, piimän ja puuron elähdyttävään voimaan. Lisäksi ainakin Suomessa, Ruotsissa ja Norjassa on uskottu mustikkasopan erinomaisuuteen niin kesä- kuin talvikisoissakin: "bärsoppor dagligen främst av blåbär", kirjoitti salainen tarkkailija! Olisi kiinnostavaa tietää, onko mustikkasoppa edelleen urheilijoiden ykkösjuoma erityisesti talvikisoissa. Vai otetaanko sitä vain lentokoneessa? Montako mitalia voisi saada sen voimalla? No, jos sillä ei voi palkintokorokkeelle kavuta, niin yksi on varmaa: mikään muu ei niin kohota penkkiurheilijan tunnelmaa, kuin olympiahiihtoja seuratessa alppikellojen kilinä ja ohi sivakoiva huippuhiihtäjä mustikkasoppa rinnuksilla!

Hieman jäi kuitenkin mietityttämään se norjalaisten "urheilijadieetti"…

Aineisto on peräisin Urheilumuseon arkistosta ja Helsingin kaupunginarkistosta ja viittaus työläisten olympialaisiin Työläisnaisten urheilulehti 1931 no 6.

Kuvat: Helena Takalo: Lahden museot, kirje argentiinan joukkueelle: Helsingin kaupunginarkisto, Veikko Hakulisen kunniakirja: Urheilumuseo, Ranskan kisajoukkue Berliinissä 1936: Topendsports, brasilialaisten kokki Antonio Rego: Museovirasto, U.A. Saarinen, The Guardian, Swiss National Museum, Turun kaupunginmuseo, Wasa Oy, Sarajevo 1984: Museovirasto, Helge Heinonen, Hellaksen "kultamitali": Helsingin kaupunginarkisto