Kuinka kesytän tulen?!
Olin pitkään haaveillut pienestä, punaisesta mökistä, jonka keittiön nurkassa seisoisi ihka oikea puuhella. Ai sitä suloista tulen lämpöä koleina aamuina! Ja kaikkialle hiipivää uuniruoan tuoksua. Pullia, leipiä, piirakoita, rieskoja. Kunnon vanhanajan jouluja ja mitä kaikkea nyt mökkiromantiikkaan voikaan mahtua.
Nyt minulla on tuo haaveideni mökki, mutta tulen kanssa pelaaminen yllätti. Tulisijojen kesyttäminen on ollut hiukkasen pelottava ja itkettävääkin. Kun ei millään ole saanut piisejä vetämään ja sankka savu on leijaillut ei vain keittiössä, vaan koko huushollissa. Alkuun piti myös miettiä sitä, mistä halkoja saa ja minkä pituisia niiden tulisi olla. Koivua vai mäntyä? Entä miten puut sytytetään? Tuohella vai sytytyspalalla? Hesarilla vai Keskisuomalaisella? Tuleeko roskaa? Mihin tuhkat pannaan? Pitääkö olla uuniluuta? Valurauta-astiat? Millä lämmöllä paistetaan? Ja mistä sen lämpötilan tuntee? Entä millaisella liekillä keitetään? Täydellä tohinalla? Paljon kaikenlaista mietittävää. Mutta ennen kaikkea on pitänyt tulla tutuksi kunkin tulisijan kanssa, he kun näyttävät olevan yksilöitä. No, huolista ja tulisijojen oikuista huolimatta hellassa ja uuneissa palaa kuitenkin minun ikioma tuleni!
Miten niin minun tuleni? Heräsin tarkemmin miettimään tuliasiaa, kun luin kiinalaisen Chi Zijanin kirjan evenkinaisen elämästä. Evenkit ovat paimentolaisia Siperiassa ja Kaukoidässä ja ovat eläneet luonnon kiertokulun ja porotokkiensa myötä. Leiripaikka vaihtui usein, mutta yksi oli pysyvää; mukana kannettava tuli. Ja suloisinta kaikista oli se, että kertoja oli saanut oman tulensa perintönä. Sama tulenhoivavastuu on ollut myös omilla esiäideillämme. Kansatieteilijä U.T. Sirelius on kuvaillut, että kaikkien pirttien emännillä "viimeisenä huolena iltaisin oli tulen kätkeminen kotilieteen tuhkan alle ja ensimmäinen tehtävä aamuisin sen henkiin puhaltaminen". Heillähän ei tulitikkuja ollut. No, minun tuleni toki sammahtaa öiseen aikaan (pellit suljettava ja häkää varottava) ja saa uuden liekin sytkäristä, eikä punaisena säilyneestä hiilestä. Siitä huolimatta tuli lämmittää, lohduttaa ja kypsyttää, vaikka se on joka päivä uusi.
Elävä tuli ruoanlaitossa ei ole aivan yksinkertainen juttu, vaikkakin sen avulla laitettu ruoka saattaa tuntuu tavalla tai toisella paremmalta, jotenkin aidommalta. Ja tätä mieltä olivat myös ne muinoiset emäntäihmiset, jotka vastustivat sähköhelloihin siirtymistä. Heidän pitämyksensä ei kuitenkaan ollut vain tarua, jos on uskominen mustan kappaleen säteilyyn. Kun laittaa puilla lämmitettyyn uuniin valurautaisen padan, niin ruokaan huokuu lämpöä uunin seinämistä, mutta myös padasta, jotka imevät itseensä tätä fysiikan maailman ihmeellistä säteilyä ja luovuttavat sitä ruokaan aivan eri tavoin kuin esimerkiksi teräsastia sähköuunissa. Vai meniköhän se ihan näin. Humanistille hieman vierasta… No kumminkin ärsyttää, kun maailmalta tilaillaan napolilaisia pitsauuneja, mutta ei rakenneta itäsuomalaista uunia karjalanpaistin ja -piirakoiden tekoon. Saatamme olla aika kaukana siitä makumaailmasta, joka vallitsi puuhellojen ja -uunien aikaan. (Sivuhuomautus!)
Ruoanvalmistus elävällä tulella viehättää erityisesti miehiä, jos on uskominen lukuisiin grillausta ja savustamista koskeviin lehtiartikkeleihin ja arkihavaintoihin. Perinteisesti tulen käsittelyn onkin katsottu liittyvän miesten taitoalueelle. Onhan kaskettu, poltettu tervaa, sytytetty metsällä ollessa nuotioita ja paistettu tikun nokassa kalaa ja lihaa. Mutta kyllä naisetkin ovat tulenkäsittelyssä kunnostautuneet. Naisten omaa tulimaailmaa ovat olleet hellat, uunit ja takat, joissa on paisteltu ja keitelty päivän ruoat. Itse asiassa tuli on olemukseltaankin naisellinen, jos on uskominen uskontotieteilijä Uuno Harvaan. Hänen tutkimuksensa tuleen liittyvistä myyteistä sukulaiskansojemme keskuudessa kertovat, että tuliemo on ostjakkien mukaan seitsenkielinen tai monikielinen olento, joka usein yhdistyi punaiseen väriin ja jonka kotipaikka oli kodin liesi. Ja onpa meilläkin uskottu, että tulisijoissa asui kodin haltioita. Heitä ei saanut kohdella kaltoin, sillä muuten seurasi jonkin sortin rangaistus tai epäonni!
Jännittävää sinänsä oli kuitenkin se, että pääsääntöisesti tulen sytyttämisen katsottiin olvan miesten hommaa (tuluskulttuuri? Kipinäniskentä?), mutta sen vartioiminen taas naisten. Kansatieteen isä U.T. Sirelius kuvaa tätä vartiahommaa seuraavasti:
"Tulta oli siis tarkasti vartioitava ja syötettävä, ja tämä toimi vaati ihan oman henkilönsä. Kuka siis tulen hoitajaksi? Mieskö? Ei – hänen vapautta vaativalle, metsästysvaistojen ohjaamalle liikkuvalle olemukselleen sellainen toimi olisi ollut liian kahlehtiva. Paremmin se sopi vaimolle, joka jo ennestään lastensa hoitajana oli kahleisiin pantu. Tulesta tuli hänelle lisähoidokki. Nainen sai kotiliedenhoitajan tärkeän tehtävän, ja sama velvollisuus teki hänestä lisäksi ensimmäisen rakennusmestarin. Sillä juuri ne kaksi hoitamisen lajia, jotka hänelle oli uskottu, lasten ja tulen kaitseminen, johtivat lähinnä myös niiden tarvitseman suojan, s. o. rakennuksen luomiseen."
Sirelius yhdisti tulen, kotilieden, lämmön ja valon "aivan erikoisen antaumuksen esineeksi" ja siinä hän oli melko oikeassa. Minusta. Rakennusmestarihommista ja miesten liikkuvasta olemuksesta en sano mitään. Mutta totta on, että tulta pitää vahtia ja jatkuvaan syötellä. Kun on tulet pesissä, ei sitä minnekään jumppaan ym. lähdetä.
No kumminkin, olipa tulen sytyttäminen tai sen vartiointi kenen vastuulla hyvänsä, on lieden ja uunin käyttäminen on vaatinut kokemukseen perustuvaa tietoa ja taitoa, sekä niiden soveltamista lämmittämiseen, ja lämmön suhteuttamista valmisteilla olevaan ruokaan. Nämä tiedot ja taidot olivat aiemmin sellaisia itsestäänselvyyksiä, ettei niihin juuri opastusta tarvittu. Vanhemmat keittokirjat – esimerkiksi vuonna 1849 julkaistua Kokki=kirja, joka muuten on ensimmäinen suomeksi ilmestynyt keittokirja – kuvaili tulen luonnetta seuraavaan tapaan: Uuninlämmityksessä käytettiin määreitä äkkikuumuus ja wäkewästi lämmitetty, ja tämähän sopii esimerkiksi rieskoille ja karjalanpiirakoille. Liedellä keitettäessä taas tuli käyttää heikkoa walkiaa, tai ilme=walkeaa – näkyvää tulta. Ilmivalkea sopi vain harvaan käytettäväksi, niin raisu se on. Ruotsalainen keittokirjailija Mathilda Langlet (1885) kirjoitti, että keittämisen perussääntö on se, "ett´ei mitään saa keittää liian kiivaasti". Ja tähän liian kiivaasti keittämiseen syyllistyivät Langletin mukaan erityisesti palvelustytöt, jotka eivät tahtoneet ymmärtää sitä, että keittopatojen ei ole välttämätöntä kiehua "täydessä porinassa"! Ainoa poikkeus tästä sallittiin Lagletin mukaan silloin, kun on vispattava jauhoja kuumaan veteen. Tällöin oli hyvä, jos pata kiehuisi niin, "että vesi räiskää". Myös Anna Olsonin vuonna 1892 julkaistussa keittokirjassa parhaiden keitosten nähtiin syntyvän mahdollisimman hiljaisella tulella ja hitaalla keittämisellä.
Olsoni selvitti keittokirjassaan myös niitä tekniikoita, joita tulen, hellan ja lieden käsittely vaatii. Näiden tekniikoiden taustan hän pyrki perustelemaan sillä tieteellisellä tiedolla, jota 1800-luvun loppupuolella oli käytettävissä ja kotitalouden toimiin sovellettavissa. Olsonin mukaan keittämisen tehtävä ylipäätään oli muuntaa ruoka-aineet sellaiseen muotoon, että ruoka tulisi sitä kautta hyvin sulavaksi ja näin ollen pystyisi antamaan ihmisruumiille sen lämmön ja energian, jota se toimiakseen vaatii. Ja tämä ihmisruumiin lämpö tuotettiin tietenkin puiden tai muiden palavien aineiden avulla. Oi – meissä hehkuu siis tämä tuli! Lisäksi Olsonin mukaan keittäjän oli tarpeen tietää se, kuinka ilma parhaiten saatiin kiertämään vetotorvissa ja kuinka sitten lämpöä säädeltiin suu- ja savutorven peltejä keittämisen tarpeiden mukaan. Aivan.
Pönttöuunin idean ymmärrän, mutta en vieläkään oikein tajua, miten puuhella ja uuni toimivat yhteen. Missä se savu kulkee? Miksi niin monta peltiä? Mikä ihmeen tuhkaluukku? Miten peltejä säädellään? Voi, voi.
Ja nyt on kuitenkin edessä se päivä, kun sytytän syksyn ensimmäiset tulet hellaan. Toivon, ettei savuta… Ehkä turvaudun loitsuun, eli "Anna Ukko uutta tulta, elotulta, einetulta, uudistulta, toukotulta".
Ja hei; loitsu tehosi. Tai sitten kotilieden haltija oli suotuisella tuulella!
Kuvat:Maarit Knuuttila, Suomen metsästysmuseo, Aula ja Co, Lappeenrannan museot: Kosken kuvaamo, Museovirasto: Ahti Rytkönen, loput Maarit Knuuttila
Lähteet:
Harva, Uuno 1948. Suomalaisten muinaisusko. Helsinki: WSOY.
Kokki=kirja elikkä neuvoja tarpeelisempien Joka=aikaisien= ja pito=ruokien laitokseen, niin myös Monenlaisiin leipomisiin ja juotawien panoihin, ynnä Tarpeellisia tietoja ruokien ja ruoka=aineiden korjusta ja säästöstä j.n.e. Helsingistä, 1862 [1849], J.G. Frendellin ja Pojan kirjapainosta.
Langlet, Mathilda 2000 [1885]. Täydellinen käsikirja perheenemännille. Helsinki: WSOY.
Lepistö, Vuokko 1994. Joko teillä on priimuskeitin? Kotitalousteknologian saatavuus ja tarjonta Helsingissä 1800-luvun puolivälistä 1910-luvun lopulle. Historiallisia tutkimuksia 181. Helsinki: Suomen Historiallinen Seura.
Olsoni, Anna. 1892. Keittokirja yksinkertaista ruuanlaittoa varten kodissa ja koulussa ynnä lyhyitä ohjeita talouden hoidossa. Helsinki: WSOY.
Sirelius, U.T. 1927. Keittiötaidon historiaa. – Kotiliesi 1927, 238–239.