Jupinaa kellarissa ja kellarista

"Pimeässä kellarissa/väiteltihin vahvaan/mikä olis paras ruoka/herrojen kuin rahvaan."

Näin alkaa Elli Sievon runo "Jupinaa kellarissa". Siinä punajuuri ja porkkana riitelevät paremmuudesta. Ujo peruna ratkaisee kärhämän huomauttamalla, että rosollissa sitä joulunaikaan kohdataan tasapuolisesti. Oi miten suloista. Minun kellaristani ei valitettavasti jupinaa kuulu. Siellä talvehtivat vain kukkaset. Mutta kellarista ja kellaroinnista voi toki jupista.

En ole tullut sinuksi maakellarin kanssa, vaikka olemme eläneet rinnan jo nelisen vuotta. Miksi? Kellari on aika pelottava paikka. Siellä voi olla hiirulaisia. Tai myyriä. Se on pimeä, kostea ja kylmä. Toki sen pitääkin olla "hallavapaa", jos siellä mielii jotain säilyttää. Siltikään sinne ei ole mukava mennä. Mutta toisinkin voisi olla, jos ei olisi sähköä, jääkaappia ja pakastinta, että olisi ihan pakkorako.

Entä jos ilman pakottavaa tarvetta aloittaisin "kellarikamppailun", ja yrittäisi säilyttää talven yli vähän "partoihin pantavaa". Toki kellari ei ole tehty vain talvea varten, vaan onhan se viileän mukava säilytyspaikka kesälläkin.

Mutta ongelmia on heti kellarikamppailun alkumetreillä. Sellaisia, joihin olisi pitänyt tarttua hyvien ilmojen aikaan, sillä onhan se kellari joskus puhdistettava. Mieluiten kesällä. Olisi pitänyt viedään ulos kaikki irtonainen puutavara kuten hyllyt, tynnyrit ja niin edelleen; pestä ja kuivata ne sitten auringossa. Kellarin seinät olisi pitänyt sivellä kalkista valmistetulla vellillä. Mistähän sitäkin saisi? Sitten olisi hyvä polttaa tankorikkiä (???) homeen poistamiseksi vanhassa rautapadassa. Syksyn viileinä ja kuivina päivinä pidetään ovea auki, jotta kellari vielä kuivahtaa ja jäähtyy. Sen voisi vielä tehdäkin.

Mitä ja miten säilyttää? No, perunahan viihtyy kellarissa, muttei nyt ihan kosteassa. Sille kait olisi paras paikka ihan omassa kellarissaan tai maakuopassa pottumaan reunalla. Siellä ne säilyisivät kuivina ja terveinä. En ryhdy siihen, varsinkin kun melkein kaikki perunat on jo syöty. Mutta jos perunoita olisi tavallisessa kellarissa, pitäisi sitä silloin tällöin tuuletta, ettei olisi liian kosteaa. Se tekisi terää muillekin juureksille. Kosteusprosentilla on merkitystä. Tarkkana tietenkin saisi olla, ettei vaan pääsisi pakkasta sisään. Huoli on pienempi, jos on osannut laittaa kellariinsa oikeanlaiset tuuletusräppänät. Entä jos on järkyttävän kova pakkastalvi ja kellari uhkaa jäätyä? Eipä hätää; sitähän voi lämmittää. Sähköttäkin. "Peitetyssä rautapadassa tai sinkkiämpärissä viedään sinne tulisia hiiliä tai kuumennettua hiekkaa", neuvoi Pellervo-lehti vuonna 1926.

Muut juurikkaat pitäisi laittaa laatikoihin hiekkaan tai turpeeseen naattipuoli ylöspäin. Ei kuitenkaan punajuuria liian isoina. Miksiköhän? Ehkä niistä tulee tikkuisia. Ja tavaran olisi oltava ensiluokkaista, etteivät vioittuneet rupea mädättämään vierustovereitaan. Kesällä olisi pitänyt ehdottomasti hankkia kuivaa hiekkaa ja turvepehkuja juuresten tarpeisiin.  Sekin jäi tekemättä.

Kurpitsat täytyisi pyyhkiä kuivaksi, eivätkä ne saisi koskettaa toisiaan. Miten yksinäistä! Mutta toisaalta niitä olisi käytävä sivelemässä kerta kuussa puhtaalla pyyhkeellä, jottei pääsisi kosteutta kertymään. Kaalit pantaisiin tynnyreihin, kyllyille taikka riipustettaisiin kattoon. Tomaatteja eli tomeetoksiakin voisin kellarissa säilyttää oksissaan orsilla, mutta ne pitäisi korjata silloin, kun eivät vielä ole ihan kypsiä. Omenat olisi ehdottomasti poimittava käsin, sillä mustelmaiset eivät säily. Sitten kukin käärittäisiin paperiin ja aseteltaisiin hyllylle vieri viereen. Ukkini tosin laittoi omenat laatikkoon lastuvillan sekaan ja vei vinttiin. Karpalot ja puolukat säilyttäisin vedessä, ellen sitten tekisi puolukoista survosta. Lakkojakin voisin säilöä samaan malliin, samoin raparperia, punaherukoita ja karviaisia.

Ostotavaraa, kuten lihaa voisi ripustella orsille, samoin tapettuja kanoja, joilta tietenkin pitäisi poistaa sisälmykset! Toki raa'at lihat voisi myös laittaa myös tiukkaan suolaveteen, jos kattopuoli olisi jo täynnä muuta, kuten savustettuja kinkkuja ja niitä kaaleja ja tomaatteja.

Ai niin; sieniähän pitäisi myös suolata tynnyrillinen, jotta päästään kesälle asti. Paino täytyy laittaa sienten päälle, jotta pysyvät koko ajan siellä liemessä. Lihalla sama juttu. Jos haluaisin omaa talvivihreää, niin voisin kasvattaa kellarissa persiljaa, sikurisalaattia ja jopa kukkakaalin taimiakin. Huimaa! Ja tietenkin kaiken kruunaisivat lukemattomat hillopurnukat ja mehupullot, kellareiden kaunistukset, säilönnän taidonnäytteet!

Eikä tässä vielä kaikki, mitä tulee kellarikamppailuun. En paiskaisi kellarin ovea syksyllä kiinni ja ajattelisi, että tässä se nyt oli. Että onpa hyvä lähteä talvelle. Kellarissa olisi ehdottomasti suoritettava tarkastuskierros pari kertaa kuussa, useamminkin. Kaikki pitäisi syynätä ja nuuhkia, ettei mitään vaan pääsisi pilaantumaan. Jos olisi uhkana, että joku tuote alkaisi heikkenemään, niin se täytyisi heti kohta laittaa ruuaksi. Homeisia hilloja ei kuitenkaan nykypäivänä syödä, kuten ennen vanhaan, vaan ne täytyisi heittää pois. Enkä tietenkään varastoisi kellarini hyllyllä mitään kuivattua, kuten sipulia tai kuivia marjoja. Miten ne nyt kosteassa säilyisivät?

Entä paljonko pitäisi olla kellariin pantavaa, jotta päästäisiin seuraavaan satokauteen? Siis sellaista itsetuotettua. Viljat poisluettuina. Maa-lehdessä vuonna 1933 annettiin suurpiirteisiä määriä siitä, kuinka paljon hedelmiä, kasviksia ja marjoja tulisi kasvattaa kuusihenkiselle perheelle koko vuoden tarpeisiin. Kun meitä on vain kaksi, tein pienennyslaskelmat: tarvittaisiin omenia 100 kg, kirsikoita, päärynöitä ja luumuja n. 115 kg, mansikoita n. 17 kg, vattuja n. 13 kg, karviaisia 15 kg, mustaviinimarjaa n. 11,5 kg, porkkanoita reilut 80 kg, punajuuria 33 kg, naurista ja lanttua n. 60 kg, muita juureksia n. 27 kg, kaaleja n. 47 kg, herneitä 20 kg, papuja n. 17 kg, purjosipulia 30 kg, sipulia n. 14 kg, salaattia n. 7 kg, samoin pinaattiakin, kurkkuja 23 kg (100 suolakurkkua per henki talveksi!!!) Huh huh, mutta kasvis-, marja- ja hedelmäsuositukset täyttyisivät. Aika määrä kasvatettavaa ja perunoista ei ollut ollenkaan puhetta. En vielä ole yltänyt (enkä kenties tule yltämäänkään, mikäli maailmantilanne ei kiihdy katastrofaaliseksi) läheskään näihin satomääriin, joten ehkä kellarointi saa vielä odottaa, kun se on nyt vain vaihtoehto. Ennen ei ollut!

Mutta tosissaan; on hyvä osata, kyetä ja viitsiä tuottaa ruokaa pienemmälläkin maapläntillä.  Yhtä merkittäviä ovat myös säilömisen ja säilyttämisen taidot. Itse asiassa ne ovat keskeisiä huoltovarmuuden ja kotimaisen ruokatuotannon tekijöitä.

Kuvat: Museovirasto: Thérèse Bonney, Maarit Knuuttila, Museovirasto: Antti Hämäläinen, Espoon kaupunginmuseo KAMU, Henrik Forsström, Museovirasto: Ahti Rytkönen, Museovirasto: Pekka Kyytinen, Museovirasto: Toini Kallio, Pohjois-Karjalan museo: Henrik Forsström

Lähteet:

Hoitakaa kasviksia talvella. – Emäntälehti 1.1.1918.

Hyvä ruokakellari – pienviljelijäemännän aarreaitta. – Pienviljelijä 1.9.1938.

Jupinaa kellarissa. – Emäntälehti 1.3.1920.

Kellarikamppailu. – Karjala 15.8.1942.

Korjatkaa ja varastoikaa kasvikset huolella. – Maa 1.9.1939.

Puutarhan ja metsän antimet. – Savon Sanomat 4.8.1938.

Ruokia. – Emäntälehti. 1.9.1910.

Säilykevarastomme vaatii hoitoa. – Karjala 23.10.1941.

Vihanneksien, hedelmien ja lihan säilytys. – Aura 1.11.1922.

Vähän perunoista. – Pellervo 25.2.1926.